Vanhustyön historia

Pohtikaa Suomen historiaa ja sen yhteyksiä vanhuksen elämänhistoriaan.

Maatalousyhteiskunnassa perheet ja suvut huolehtivat omista ikääntyneistään. Syytinkijärjestelmä oli tavallaan siis perhehoitoa, jota ollaan tuomassa uudelleen terminä esille, kovasti erisisältöisenä tosin! Ruotuhoitojärjestelmä oli kaiketi aikansa avohuoltoa tämän ajan termeillä ilmaistuna.Yhteiskuntarakenteiden muuttuessa myös maaseudulla vanhusten huolto muuttui laitospainotteiseksi. Vaivaistuvista edettiin kunnalliskotijärjestelmään ja edelleen vain ikäihmisten hoitamiseen tarkoitettuihin vanhainkoteihin. Tämän jälkeen kehityksen painopistettä on jälleen siirretty kohti avohuoltoa. On rakennettu palveluasumisyksikköjä ja ryhmäkoteja sekä kehitetty kotihoitojärjestelmää. Tämä suuntaus jatkuu tulevaisuudessa, kotona asuville annettavia palveluja monipuolistetaan ja kolmannen sektorin palveluntarjontaa hyödynnetään lisääntyvässä määrin. Lähde: Aejmelaeus, R. jne. Erikoistu vanhustyöhön. (PP)

Terveydenhuolossa ei kiinnitetty erityistä huomiotavanhuksiin enne toista maailmansotaa. Kuitenkin maaseudulla kiertäneillä sairaanhoitajilla on ollut suuri merkitys myös vanhuksille. Samoin diakonissojen osuus on ollut merkittävä sekä kaupungeissa että maaseudulla. he ovat hoitaneet, hoivanneet, ohjanneet ja neuvoneet kaikenikäisiä yhteistyössä lääkärien, kiertävien sairaanhoitajien, kätilöiden ja `lapsenpäästäjien kanssa`.

M.P

1800-luvulla vanhukset sijoitettiin vaivaistaloihin, joissa oli myös vammaisia, mielisairaita ja orpoja lapsia. Sinne jouduttiin – ei päästy. 1920-luvulla vaivaistalot alkoivat muuttua kunnalliskodeiksi, ajattelutapa muuttui sosiaalisemmaksi. 1960-1970 -luvulla alettiin perustaa vanhainkoteja, joissa vanhukset saivat asua omissa huoneissaan ja heidän erityistarpeensa huomioitiin. 1980-luvulla alkoi kotipalvelu- ja palvelutalotoiminta.

Sähköiset lähteet:

Saatavissa: http://www.valli.fi/lehti_3_2003.htm

(A.K.)

Vanhustenhuolto on tyystin muuttunut 1800-luvulta tähän päivään tultaessa,  nykyajan selvä taitekohta on 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Aikaisemmin vanhustyö oli ollut vanhusten asumisen tukemista – ja tietysti myös järjestöjen organisaatioiden rakentamista. Vapaaehtoistyöllä oli suuri merkitys.
– Vanhustenhuoltoon tuli kokonaisvaltaisempi ajattelutapa, ja vanhusten henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin kiinnitettiin aivan uudella tavalla huomiota. Alettiin kiinnostua esimerkiksi vanhusten mielenterveyskysymyksistä, ja fyysisellä puolella tulivat esimerkiksi kuntosalit ja vesijumpat. (NK)

Vanhustenhuollon merkitys on korostunut vanhusten määrän lisääntyessä 1960-luvun loppupuolella.

Kansanterveyslain voimaantulon jälkeen (1972) pitkäaikaissairaiden vanhusten hoito siirtyi terveyskeskusten vuodeosastoille ja sairaaloihin. Vanhainkotien tehtäväksi jäi paljon apua tarvitsevien vanhusten pitkä- ja lyhytaikainen laitoshoito, erilaiset osavuorokautiset toiminnot ja sekä dementiatyö.  (JT)

Toisen maailmansodan jälkeen köyhäinhoito muuttui sosiaalihuolloksi, jonka yhdeksi erityisalueeksi kehittyi vanhustenhuolto. Tukimuotoja, jotka oli tarkoitettu ikääntyneille, määriteltiin uudelleen ja vuoden 1956 huoltoapulakiin eli ”vanhustenhuoltolakiin” kirjattiin käytössä jo olevat toimintatavat ja yhteiskunnallisen huollon periaatteet. Tällä pyrittiin varmistamaan ikääntyneiden sairaanhoitoa, huolenpitoa ja asumista koskevia tarpeita. Vanhushuollon palveluita tarvitsevien piiri laajeni käsittämään kaikki apua tarvitsevat ikääntyneet; köyhät, maksukykyiset, heikkokuntoiset ja myös potentiaaliset avun tarvitsijat. Ikääntymisen katsottiin siten lisäävän erilaisia palvelutarpeita. Avohuolto alkoi nousta esiin ja omatoimisuutta ja sen edistämistä alettiin painottaa. Vuoden 1966 kunnallista kodinhoitoa koskevia koskeva laki paransi ikääntyneiden mahdollisuuksia saada kodinhoitoapua, koska avunsaannin ehtona ei enää ollut vähävaraisuus vaan tarveharkinta. Kotona asuvien ikääntyneiden lisäksi huomiota alettiin kiinnittää kuntoutukseen sekä virkistys- ja harrastustoimintaan.

Lähde: Aejmalaeus, R., Kan, S., Katajisto, K-R., Pohjola, L., 2007., Erikoistu vanhustyöhön., 1- painos., Helsinki., WSOY.

(K.O.)

Ennen vanhukset saivat asua kotonaan pitkään ja samassa talossa saattoi asua useampi sukupolvi. Vanhukset joiden jälkikasvu ei heistä jostain syystä huolehtinut, elivät huonoissa oloissa ja joutuivat lopulta laitoshoitoon. Laitoshoito oli tuolloin todennäköisesti paljon huonompilaatuista kuin nykypäivänä ja laitokseen joutumista pelättiin. Sinne joutui jäämään ja siellä olevat unohdettiin. Mielestäni juuri tuo entisajan malli, jonka mukaisesti moni vanhus vieläkin ajattelee, aiheuttaa turhia pelkoja ja ennakkoluuloja laitoshoitoa kohtaan. Minunkin pappani pelkäsi loppuun asti laitoshoitoon joutumista ja sanoi aina, ettei lähde kodistaan kuin jalat edellä. Nykypäivänä asiat ovat kuitenkin paremmin ja vanhuksetkin ovat alkaneet muuttaa suhtautumistaan/käsitystään laitoshoitoa kohtaan. Eräskin asiakkaani sanoi minulle yksi päivä, että miksi hän ei pääse vanhainkotiin ja kun ihmettelin, että sinäkö haluat täältä kotoasi vanhainkotiin, vastasi hän, että ”eivätkö kaikki halua?”. Samoin on käynyt muutaman muunkin asiakkaan kohdalla, kun he ovat kokeneet olonsa kotona yksinäiseksi ja laitoshoidossa olonsa huomattavasti turvallisemmaksi ja sosiaalisemmaksi. ( M.A )

Juurukin näin. Vanhuksilla on usein pelkoja ja ennakkoluuloja laitoshoitoa kohtaan. Vanhuksia pidettiin ennen ”vaivaisina” ja oli olemassa vaivaistaloja. Nykyään vanhuksilla on kuitenkin melko hyvät olot, kun ajattelee. Heillä on ruokaa useita kertoja päivässä, puhtaat vaatteet ja vaipat, toimintatuokioita jne. Toki näissäkin on paljon puutteita, mutta ehkä tuleva vanhuspalvelulaki tuo muutoksia vanhusten laitoshoitoon. (T.S)

Mielestäni vanhustyö on kokenut koviakin muutoksia. Ennen tosiaan samassa pienessä mökissä on voinut asua monta sukupolvea ja tilan töihin on osallistunut kaikki vauvasta vaariin, ja toisista on pidetty huolta. Vanhukset on hoidettu kotona. Jotenkin tällainen lähimmäisen rakkaus puuttuu nykyään. Joillekin kulttuureille on täysi shokki se, kun he kuulevat, että ikääntyneet ihmiset laitetaan laitoksiin vanhenemaan. (T.H.)

Kuntien ja seurakuntien roolit ovat vaihtuneet ajan saatossa. Seurakunnat pitivät yllä vaivaistaloja vielä 1860-lukuun saakka. 1860-luvulta lähtien vastuu vanhustenhuollosta ja köyhäinhoidosta siirtyi kunnille. Valtion rooli on ollut lakia ohjaileva ja säätävä, mutta se on osallistunut myös vanhustenhuollon kustannuksiin. (SP)

http://www.valli.fi/lehti_3_2003.htm

Ensin vanhukset olivat osa perhettä ja he huolehtivat voimiensa mukaan perheen pienimmistä ja saivat asua kotonaan loppuun asti. Yhteiskuntarakenteiden muuttuessa kunnat joutuivat ottamaan vanhusten huolehtimisen vastuulleen. Sen jälkeen on taas painotettu kotihoitoa, mutta se ei toimi ainoana ratkaisuna. Toivottavasti löytyy jokaiselle vanhukselle sopiva ratkaisu. Myös laitoshoito voi olla hyvä ja toimiva malli hyvin huonokuntoisille vanhuksille. (TP)

Terveydenhuolossa ei kiinnitetty erityistä huomiota vanhuksiin enne toista maailmansotaa. Kuitenkin maaseudulla kiertäneillä sairaanhoitajilla on ollut suuri merkitys myös vanhuksille. Samoin diakonissojen osuus on ollut merkittävä sekä kaupungeissa että maaseudulla. he ovat hoitaneet, hoivanneet, ohjanneet ja neuvoneet kaikenikäisiä yhteistyössä lääkärien, kiertävien sairaanhoitajien, kätilöiden ja `lapsenpäästäjien kanssa`. (ER)

http://www.hoitotyo.wikispaces.com